Elämä skitsoaffektiivisen häiriön kanssa: Oma tarinani mielen sekasotkusta ja toivon hetkistä

Herään, ja maailma on liian kirkas. Auringonvalo sattuu silmiini, mutta se ei haittaa, sillä tunnen itseni voittamattomaksi. Olen jumalatar, maailman pelastaja, ja kaikki on mahdollista. Ajatukset ryntäävät päässäni kuin juna, joka ei pysähdy. Yritän kirjoittaa niitä ylös, mutta kynä ei pysy perässä. Teksti on sekavaa, mutta kaunista.

Sitten kuulen ääniä. Ne eivät pelota – ne ovat ystäviäni. Ne kertovat salaisuuksia, joita kukaan muu ei ymmärrä. Ne sanovat, että olen valittu, että minulla on tehtävä. Ehkä minun täytyy pelastaa maailma. Ehkä minun pitää kirjoittaa kirja, joka muuttaa kaiken. Tai ehkä vain nousta sängystä ja mennä ulos.

Mutta sitten epäilen itseäni. Ehkä en olekaan jumalatar – ehkä olen vain sekopää. Äänet muuttuvat pilkallisiksi. Ne nauravat minulle, sanovat, että olen heikko. Yhtäkkiä maailma ei olekaan kirkas, vaan synkkä. Tunnen itseni pieneksi. Niin pieneksi.

En ole noussut sängystä kolmeen päivään. En tiedä, onko yö vai päivä, eikä minulla ole voimia katsoa. Jokaista liikettä vastustaa raskas painovoima. Ajatukset pyörivät ympärilläni kuin musta sumu. Tunnen itseni arvottomaksi. Miksi kukaan välittäisi? Miksi minun pitäisi?

Äänet ovat hiljaisempia, mutta ne kuiskaavat, että olen yksin, ettei kukaan ymmärrä minua. Ja ne ovat oikeassa. Jos kerron ihmisille, he pitävät minua hulluna. Tai sanovat, että ”kaikilla on huonoja päiviä”. Mutta tämä ei ole vain huono päivä – tämä on minun elämäni.

Joskus toivon, että voisin vain kadota. Ei kuolla – vaan lakata olemasta. Paeta paikkaan, jossa ei ole tunteita, ääniä, harhoja. Missä ei ole minua.

En tiedä, mikä on totta. Näin unta, että lensin, mutta en ole varma, olenko hereillä. Näen varjoja nurkissa, ja ne liikkuvat. Ne seuraavat minua. Yritän vakuuttaa itselleni, etteivät ne ole todellisia, mutta sydämeni hakkaa. Hengitys kiihtyy. Pelkään, että ne tulevat hakemaan minut. Pelkään, että olen jo menettänyt otteen todellisuudesta.

Monet kysyvät, olenko kunnossa. Haluaisin kertoa, mutten tiedä, miten. Sanon vain: ”Olen väsynyt.” Se ei ole valhe, mutta ei koko totuus. Totuus on, että olen väsynyt elämään mielessä, joka ei anna rauhaa.

Tänään tunnen oloni melkein normaaliksi. Äänet ovat hiljaa, varjot poissa. Tunnen rauhaa ja pystyn keskittymään johonkin muuhun kuin omiin ajatuksiini. Kävelen ulkona, ja auringon lämpö ihollani tuntuu hyvältä. Ehkä kaikki ei ole menetetty.

Tiedän, ettei tämä kestä ikuisesti. Huomenna tai ylihuomenna mieleni voi taas muuttua vihamieliseksi. Mutta tänään nautin hetkestä. Tänään olen vain minä – ei sairaus, ei harhat, ei pelko. Vain minä.

Elän skitsoaffektiivisen häiriön kanssa. Se on osa minua, mutta ei määritä minua kokonaan. Olen myös unelmani, toiveeni, pelkoni ja voimani. Olen taistelija, joka herää joka aamu ja päättää jatkaa. Joskus häviän, joskus voitan. Mutta en koskaan halua luovuttaa.

Tämä on minun tarinani. Ja se ei ole vielä ohi.