Globaali mielenterveyskriisi ja politiikka: Pakolaiskriisien näkymätön jälki
30.01.2025
Pakolaiskriisit ovat muovanneet miljoonien ihmisten kohtaloa vuosikymmenten ajan. Konfliktit, väkivalta, köyhyys ja ilmastonmuutos pakottavat ihmisiä jättämään kotinsa – menettäen samalla turvallisuuden ja tulevaisuuden toiveet. Usein pakolaisuutta käsitellään poliittisena tai humanitaarisena kriisinä, mutta sen psyykkisiä vaikutuksia sivuutetaan. Trauma ei pääty rajan ylitykseen, vaan kulkee mukana, muuttaen niin yksilöitä kuin yhteiskuntia. Tässä globaalissa mielenterveyskriisissä poliittisilla päätöksillä – ja niiden puutteella – on ratkaiseva merkitys.
Pakolaiskeskustelu pyörii usein hätäavun, rajavalvonnan ja leirien ympärillä. Harvoin pohditaan, miten sodan keskellä kasvanut lapsi voi rakentaa elämänsä uudelleen. Tutkimukset osoittavat, että pakolaisilla on merkittävästi suurempi riski kärsiä pitkäaikaisista mielenterveysongelmista, kuten PTSD:stä, masennuksesta ja ahdistuksesta. Nämä eivät ole vain yksilöllisiä ongelmia – ne vaikuttavat perheisiin, yhteisöihin ja jopa seuraaviin sukupolviin. Vanhempien kokemukset siirtyvät lapsille, mikä tekee transgenerationaalisesta traumasta poliittisen kysymyksen.
Politiikka määrittää, kuinka pakolaisten tarpeisiin vastataan. Mielenterveyspalveluiden puute on systemaattinen ongelma. Monilla pakolaisleireillä psykologinen tuki on joko olematonta tai symbolista, vaikka trauma vaatisi erikoistunutta hoitoa. Tämä johtuu usein siitä, että mielenterveys nähdään "toissijaisena" kriisitilanteessa, jolloin resurssit keskittyvät ruokaan, veteen ja lääkkeisiin. Unohdetaan, että ilman psyykkistä hyvinvointia ihmisten on vaikea selviytyä, sopeutua ja rakentaa uutta elämää.
Mielenterveys jää kansainvälisessä politiikassa usein taka-alalle. YK:n pakolaissopimus ei velvoita valtioita tarjoamaan psykologista tukea, mikä tekee avusta vapaaehtoista ja johtaa epätasa-arvoon. Esimerkiksi Ukrainan sodan pakolaiset saavat Euroopassa usein parempaa mielenterveyshoitoa kuin Syyrian tai Jemenin pakolaiset Lähi-idässä. Tämä ei johdu heidän ihmisarvonsa eroista, vaan poliittisista intresseistä ja resursseista.
Poliittinen retoriikka vaikuttaa myös pakolaisten psyykkiseen hyvinvointiin. Maahanmuuttovastaiset puheet ja leimaaminen lisäävät syrjintää ja eristystä, mikä pahentaa ahdistusta. Vaikka joissakin maissa panostetaan pakolaisten kotouttamiseen kielikurssien ja työllistymisen kautta, mielenterveystukea ei aina ole tarjolla. Ilman psyykkistä vahvistusta uuden kielen oppiminen tai työelämään pääsy voi tuntua mahdottomalta.
Trauman vaikutukset ulottuvat myös tuleviin sukupolviin. Lapset, jotka kasvavat traumatisoituneiden vanhempien kanssa, ovat alttiimpia pelolle, epäluottamukselle ja yhteiskunnalliselle irrallisuudelle. Tämä voi johtaa turhautumiseen ja marginaaliin ajautumiseen. Poliittisesti tämä näkyy esimerkiksi jengeihin liittymisenä tai ääriajatteluun hakeutumisena, kun nuoret eivät koe kuuluvansa mihinkään.
Ratkaisuja on, mutta ne vaativat poliittista tahtoa. Mielenterveyspalveluiden integroiminen pakolaisten vastaanottoprosesseihin olisi keskeistä. Tämä voisi tarkoittaa paikallisten terveydenhuollon ammattilaisten kouluttamista traumatietoiseen hoitoon, kestäviä rahoitusmalleja ja kansainvälistä yhteistyötä. Lisäksi pakolaisten tulisi itse osallistua palveluiden suunnitteluun, jotta niiden tarpeet tunnistetaan paremmin.
Pakolaiskriisien psyykkiset seuraukset eivät ole vain humanitaarinen haaste – ne ovat poliittinen valinta. Jokainen päätös, joka suosii asehankintoja mielenterveysrahoituksen kustannuksella, tai joka jättää konfliktit ratkaisematta ennen kuin niistä syntyy pakolaisaaltoja, kantaa vastuunsa. Globaali mielenterveyskriisi ei ratkea ilman sitoutumista ihmisyyden ja yhteenkuuluvuuden politiikkaan. Kun ymmärrämme, että trauman hoitaminen on edellytys vakaalle yhteiskunnalle, voimme alkaa rakentaa maailmaa, jossa pakolaisuus ei tarkoita elinikäistä taakkaa.