Kahdeksan päivän psykoosin jälkeen

Lue tästä aiempi osa.

Kahdeksan päivän psykoosi jätti minuun syvät jäljet, joita on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ole kokenut vastaavaa. Vaikka psykoosi itsessään on nyt ohi, se jätti minuun jälkensä ja arki sen jälkeen on ollut kaikkea muuta kuin helppoa. Pelot ovat edelleen läsnä ja ne seuraavat minua tiiviisti, varjostaen jokapäiväistä elämääni.

Suurin pelkoni on se, että psykoosi uusiutuu. Aivan liian usein huomaan miettiväni, milloin ja miten oireet voisivat palata. Pelkään niitä hetkiä, kun ääniä alkaa taas kuulua tai kun näköharhat ilmestyvät näkökenttääni. Vaikka tiedän, että tällä hetkellä olen lääkityksellä ja hoidon piirissä, en voi olla varma siitä, ettei psykoosi hiipisi takaisin elämääni. Tämä epätietoisuus on raskasta ja tuntuu kuin olisin jatkuvasti varuillani, odottaen seuraavaa iskua.

Pelko ei kuitenkaan saa olla elämääni hallitseva voima. Olen oppinut, että minun täytyy keskittyä elämään päivä kerrallaan. Psykoosin jälkeen jokainen päivä tuntuu uudelta mahdollisuudelta – toisaalta uudelta riskiltä, mutta myös uudelta alulta. Yritän keskittyä positiiviseen ja siihen, mikä on nyt hyvin, sen sijaan että antaisin ajatusteni pyöriä siinä, mikä voisi mennä pieleen. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä sairaus on arvaamaton ja vie helposti mukanaan.

Kotona oleminen on minulle vaikeaa. Oireet olivat pahimmillaan kotonani, ja paikka, jonka pitäisi olla minulle turvallinen ja rauhallinen, on muuttunut pelottavaksi. Tunnen kotini seinät ahdistavina ja usein ne muistuttavat minua siitä, mitä siellä tapahtui. Näin siellä varjoihmisiä, ja kuulin äänet, jotka kehottivat minua tekemään asioita, joita en olisi koskaan normaalissa tilassa tehnyt. Nytkin, vaikka tiedän, että se oli psykoosin aiheuttamaa, pelko siitä, että vastaavaa tapahtuu taas, on liian suuri.

Siksi en vietä enää paljoakaan aikaa kotona. Yritän hakeutua muihin paikkoihin, joissa olo on turvallisempi. Kahvilat, ystävien luona käyminen tai edes satunnaiset kävelyt kaupungilla tuntuvat turvallisemmilta vaihtoehdoilta. Olen huomannut, että mitä enemmän olen liikkeellä ja ihmisten ilmoilla, sitä vähemmän pelkotilat ottavat minusta otetta. Mutta jokainen kotiinpaluun hetki on vaikea. Silloin olen taas yksin ajatusteni kanssa ja tunnen oloni haavoittuvaksi.

Kaipaan jatkuvaa hoitoa pelkotilojen varalta, mutta sen saaminen ei ole niin yksinkertaista. Hoitajakäynnit ja lääkitys auttavat, mutta pelko elää silti taustalla. Olen ollut yhteydessä useisiin hoitotahoihin, mutta tuntuu, että pelkkä avun pyytäminen ei riitä. On vaikeaa löytää sellainen hoitomuoto tai tukiverkosto, joka olisi saatavilla aina, kun sitä tarvitsisin. Jokainen päivä on kamppailua siitä, kuinka hyvin osaan hallita näitä tuntemuksia, kun en aina pysty käsittelemään niitä yksin.

Tämä on yksi osa elämää skitsoaffektiivisen häiriön kanssa: jatkuva tasapainottelu pelon ja toivon välillä. Välillä pelko vie voiton ja tunnen, etten voi paeta psykoosin varjoa. Toisina päivinä taas pystyn keskittymään nykyhetkeen ja elämään sellaisena kuin se on. Tärkeintä on kuitenkin yrittää olla antamatta pelolle liikaa tilaa. Minun täytyy muistuttaa itseäni siitä, että olen selvinnyt vaikeista ajoista aiemminkin. Kahdeksan päivän psykoosi oli kuin syvä kuilu, mutta pääsin sieltä ylös. Se ei ollut helppoa ja toipuminen vie aikaa, mutta jokainen askel eteenpäin on askel kohti parempaa.

Vaikka pelko yrittää hallita ajatuksiani, yritän löytää keinoja vastata siihen. Positiivinen ajattelu auttaa, vaikka välillä se tuntuu vaikealta. Yritän keskittyä siihen, mikä on hyvin, ja vahvistaa sitä osaa minusta, joka haluaa elää normaalia elämää – tai ainakin niin normaalia kuin skitsoaffektiivisen häiriön kanssa voi elää. Tiedän, että en voi täysin hallita sairauttani, mutta voin hallita suhtautumistani siihen. Yritän muistuttaa itseäni siitä, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja ettei minun tarvitse antaa sairaudelleni valtaa.

Elämä kahdeksan päivän psykoosin jälkeen ei ole paluuta entiseen, mutta se ei tarkoita, etten voisi löytää uutta tasapainoa. Vaikka pelkotilat ja ahdistus ovat edelleen läsnä, minun täytyy luottaa siihen, että ajan myötä nekin voivat lieventyä. Päivä kerrallaan, askel kerrallaan, yritän rakentaa itselleni elämää, jossa sairaus ei määritä kaikkea. Tämä matka on pitkä ja mutkikas, mutta en ole yksin – ja aina on olemassa toivo.

Tulevaisuudessa toivon, että saan lisätukea hoitoni tueksi. Olen myös lähiaikoina menossa uuteen lääkäriaikaan, jossa arvioidaan lääkitystäni uudelleen. Nykyinen lääkitys on auttanut minua, mutta pelkotilojen jatkuessa täytyy harkita, pitäisikö lääkitystä muuttaa tai säätää. On mahdollista, että jatkamme nykyisellä linjalla, mutta voi myös olla, että lääkäri ehdottaa muutoksia oireiden paremman hallinnan vuoksi. Tämä tuo pienen toivon siitä, että saatan löytää paremman tasapainon lääkityksen avulla, mikä helpottaisi pelkojeni hallintaa ja auttaisi minua ottamaan seuraavia askelia kohti normaalimpaa arkea.

Jatkan matkaani päivä kerrallaan ja toivon, että voin löytää rauhan, jossa psykoosin jälkeiset pelot eivät hallitse elämääni.