Kolme viikkoa palvelukodissa
20.11.2024
Kolme viikkoa ympärivuorokautisessa palvelukodissa on muuttanut elämäni suuntaa tavalla, jota en olisi koskaan osannut kuvitella. Kaksisuuntainen mielialahäiriö, skitsoaffektiivinen häiriö ja jatkuva ahdistus olivat vieneet arjestani hallinnan. Yksinasuminen oli muuttunut mahdottomaksi, kun harhat ja pelkotilat ottivat vallan. Kuulo- ja näköharhat tekivät oloni turvattomaksi omassa kodissani, ja pelko kasvoi niin suureksi, ettei vaihtoehtoja lopulta ollut. Palvelukoti oli viimeinen ratkaisu – ja samalla uusi alku.
Elämäni oli pitkään täynnä kaaosta. Harhat veivät minut täysin mukanaan: kuulin ääniä, jotka pilkkasivat ja pelottivat, ja näin varjoja, jotka liikehtivät, vaikka tiesin, ettei niiden pitäisi olla olemassa. Pelkäsin naapureita, tuntemattomia ihmisiä kadulla – ja toisinaan jopa itseäni. Tavalliset arkiaskareet, kuten kaupassa käynti tai postin hakeminen, tuntuivat ylitsepääsemättömiltä. Lopulta en enää kyennyt huolehtimaan itsestäni, ja yksin asumisesta tuli mahdotonta.
Kun muutto palvelukotiin otettiin puheeksi, tunteeni olivat ristiriitaiset. Toisaalta olin helpottunut, sillä tiesin tarvitsevani apua, mutta samaan aikaan häpesin, etten pärjännyt. Eikö minun pitäisi pystyä elämään itsenäisesti? Päätös tuntui raskaalta, mutta toisaalta tiesin, että minulla ei ollut enää voimia selvitä yksin.
Nyt olen ollut täällä kolme viikkoa, ja tunteet ovat edelleen sekavat. Ensimmäiset päivät palvelukodissa olivat täynnä epävarmuutta. Uusi ympäristö ja tuntemattomat ihmiset tuntuivat vierailta ja jopa pelottavilta. Olin hermostunut siitä, miten henkilökunta ja muut asukkaat ottaisivat minut vastaan. Entä jos en sopeutuisi?
Pikkuhiljaa olen kuitenkin alkanut huomata, miten suuri merkitys ympärivuorokautisella tuella voi olla. Kun harhat tai ahdistus yltyvät, tiedän, että joku on aina lähellä. On rauhoittavaa tietää, että apu on vain yhden kysymyksen päässä, oli kyse sitten hätätilanteesta tai pienestä asiasta, kuten siitä, mitä tekisin seuraavaksi. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen, että voin hengähtää – minun ei tarvitse kantaa kaikkea yksin.
Harhat ja pelkotilat eivät ole kuitenkaan vielä loppuneet kokonaan. Niitä on yhä vaikeina hetkinä, mutta olen huomannut, että ne eivät enää hallitse elämääni samalla tavalla kuin aiemmin. Henkilökunnan tuki ja turvallinen ympäristö ovat auttaneet lieventämään pahimpia oireita, ja tunnen, että suunta on vähitellen kohti parempaa.
Päivärytmi täällä on auttanut tuomaan jonkinlaista vakautta elämääni. Henkilökunta huolehtii, että syön säännöllisesti, otan lääkkeeni ja pidän kiinni pienistä rutiineista. Aluksi tämä tuntui alistavalta – kuin en olisi kyennyt huolehtimaan edes itsestäni. Mutta nyt olen alkanut ymmärtää, että nämä asiat ovat askel kohti parempaa oloa. Näennäisen pienet teot, kuten ruokailu samaan aikaan joka päivä, antavat minulle perustan, jolle rakentaa.
Toiset asukkaat ovat myös olleet yllättävä voimavara. Vaikka en vielä tunne heitä hyvin, vertaistuki on alkanut avautua minulle. On helpottavaa tietää, etten ole yksin ongelmieni kanssa. Täällä jokaisella on oma tarinansa, mutta monilla on samoja kokemuksia harhoista, ahdistuksesta ja vaikeudesta pärjätä yksin. Heidän kanssaan voin puhua ilman pelkoa siitä, että minua tuomitaan.
Monesti on kuitenkin käynyt mielessä, että lopettaisin koko tämän prosessin ja palaisin takaisin kotiin. Minulla on ollut hirveä koti-ikävä, ja ajatus omasta kodista houkuttaa joka päivä. Onneksi olen saanut pitää kotilomia, mikä on ollut suuri apu. Kotona käyminen auttaa minua tuntemaan, että en ole menettänyt kaikkea, ja kun palaan takaisin palvelukotiin, tuntuu taas hieman helpommalta jatkaa. Kotilomat antavat minulle voimaa jaksaa tämän kaiken läpi.
Kolme viikkoa on lyhyt aika, mutta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunnen pientä toivoa. Palvelukoti ei ole loppu, vaan uusi alku – paikka, jossa voin rauhassa kerätä voimia ja oppia uudelleen, mitä arki voi olla. Tiedän, että edessä on pitkä matka, mutta tuntuu hyvältä ajatella, etten enää kulje sitä yksin.