Kolmen Kuukauden Kuntoutusjakso

Tällä hetkellä elämäni on merkittävässä käännekohdassa, sillä edessäni on kolme kuukautta kestävä kuntoutusjakso. Tämä jakso on suunniteltu auttamaan minua palaamaan takaisin kotiin, joka on jäänyt minulle vieraaksi psykoosioireideni ja pelkotilojen vuoksi. Koti on kuitenkin paikka, johon sydämeni kaipaa, mutta johon en vielä pysty menemään. Kaikki tuntuu epätodelliselta ja pelottavalta, mutta sisimmässäni on toivon pilkahdus – ehkä kuntoutus auttaa minut takaisin sinne, missä tunnen olevani turvassa.

Tulevana perjantaina minulla on ratkaiseva keskustelu eri asiantuntijatyöryhmien kanssa. Tämä tapaaminen on tärkeä askel, sillä se määrittää kuntoutukseni sisällön ja tavoitteet. Kun tiedän, että asiantuntijat ovat mukana laatimassa suunnitelmaa toipumiselleni, tunnen oloni hiukan turvallisemmaksi. Silti pelko ja epävarmuus siitä, mitä tuleva tuo tullessaan, eivät katoa. Mieleeni hiipii kysymyksiä: mitä jos tämä ei autakaan? Mitä jos joudun lopulta kohtaamaan sen tosiasian, etten koskaan pysty palaamaan normaaliin elämään?

Ajatus muutosta kuntoutuskeskukseen on minulle jännittävä ja samalla pelottava. Kaiken järjen mukaan tämä paikka voi auttaa minua rakentamaan itseäni uudelleen, löytämään ne voimat ja selviytymiskeinot, joita en ole vielä pystynyt löytämään. Mutta uudessa ympäristössä oleminen tuntuu etäiseltä – se on paikka, johon en kuulu, ja pelkään, etten löydä sieltä yhteyttä ihmisiin. Silti yritän ajatella positiivisesti; minulle on annettu vapaus liikkua keskuksen ulkopuolella päivisin aina iltakymmeneen asti, mikä antaa toivoa siitä, että voin pitää yhteyttä ystäviini ja säilyttää ripauksen arkea kaiken keskellä.

Kuntoutusjakson tuomat muutokset eivät ole helppoja, mutta tiedän, että ne ovat välttämättömiä. Kaikki tämä alkoi skitsoaffektiivisista oireista – harhoista, äänten kuulemisesta ja tunnekuohuista, jotka iskevät odottamatta. Näiden oireiden kanssa eläminen on kuin kävelisi hataralla sillalla pimeässä: en koskaan tiedä, milloin ote lipeää tai missä harha odottaa. Kun oireet alkoivat, en pystynyt ymmärtämään, mitä minulle tapahtuu. Elämästä tuli sumuista ja pelottavaa, ja arkipäiväiset asiat alkoivat tuntua uhkaavilta. Yritin selvitä päivä kerrallaan, mutta pelkojen ja psykoosioireiden takia kaikki alkoi murentua ympärilläni.

Nyt edessäni on kuntoutus, tilaisuus löytää tukea ja oppia ymmärtämään itseäni paremmin. Koen kuitenkin valtavaa ristiriitaa: pelko epäonnistumisesta kamppailee toivon kanssa siitä, että tämä todella voisi toimia. Olen saanut kuulla, että kuntoutuksessa tapaan muita, jotka kamppailevat samankaltaisten ongelmien kanssa. Tämä ajatus on lohdullinen, sillä samanlaisten haasteiden kanssa kamppailevien ihmisten kanssa on helpompi ymmärtää, millaista arki voi olla. Toisaalta tunnen itseni ulkopuoliseksi – minä olen yksi nuorimmista osallistujista, vain 24-vuotias, kun monet muut ovat yli viisikymppisiä. Mietin, löydänkö ystäviä tai voinko oikeasti jakaa ajatuksiani heidän kanssaan. Ehkä olen ennakkoluuloinen, mutta tuntuu oudolta ajatella, että täältä löytyisi sellainen tuki, jota kaipaan.

Samaan aikaan kuntoutus on mahdollisuus ottaa askelia kohti parempaa. Vaikka epävarmuus kaihertaa mieltäni, haluan uskoa, että tässä prosessissa voin oppia keinoja kohdata pelkoni. Toivon, että opin näkemään oman arvoni ja löytämään voiman, joka auttaa minut takaisin kotiin – paikkaan, jossa voisin jälleen tuntea oloni turvalliseksi. On haastavaa hyväksyä, että tämä on osa matkaani, mutta kenties tämän hyväksyminen antaa minulle rauhaa, jota olen pitkään etsinyt.

Perjantain keskustelu asiantuntijatyöryhmän kanssa on ratkaiseva askel. Se on hetki, jolloin minun täytyy olla täysin avoin, kertoa peloistani ja toiveistani ja antaa ammattilaisten luoda suunnitelma, joka kantaa minua eteenpäin. Haluan niin kovasti uskoa, että kuntoutus auttaa minua näkemään valoa tämän pimeän jakson jälkeen. Mutta juuri nyt, se tuntuu kuin seisoisin tuntemattoman edessä, tietämättä, mitä seuraava askel tuo tullessaan.

Vaikka olen pelokas ja epävarma, tiedän, että tämä vaihe on välttämätön. On hetkiä, jolloin tunnen toivottomuutta, mutta pieni ääni sisälläni kuiskii, että paremmat päivät odottavat. Minun on annettava tälle kuntoutusjaksolle mahdollisuus, otettava vastaan kaikki tuki ja opetus, jota se voi tarjota, ja yritettävä löytää tie takaisin itseeni. Ehkä tämä on alku uudelle matkalle kohti tasapainoa ja mielenrauhaa.