Mielenterveyskriisi Suomessa: Poliittiset ratkaisut kansalaisten hyvinvoinnin parantamiseksi

Suomi on kärsinyt mielenterveyskriisistä jo useita vuosia, ja tilanne on pahentunut erityisesti nuorten keskuudessa. Vuoden 2023 THL:n tilastojen mukaan jopa kolmannes suomalaisista on kokenut masennusoireita viimeisten kahden vuoden aikana, ja mielenterveyspalveluiden kysyntä ylittää jatkuvasti tarjonnan. Kriisi ei ole enää pelkkä terveysongelma – se on poliittinen kysymys, joka vaatii välitöntä toimintaa. Mutta miten Suomi voi ratkaista tämän kriisin ja parantaa kansalaistensa hyvinvointia? Avain on systemaattisessa politiikan muutoksessa, joka yhdistää ennaltaehkäisyn, resurssien lisäämisen ja stigmaa murtavan kulttuurisen muutoksen.

Mielenterveyspolitiikan nykytila ja haasteet  

Tällä hetkellä Suomen mielenterveyspalvelut ovat hajautetut ja riippuvaisia kuntien budjeteista, mikä johtaa alueellisiin eroihin. Esimerkiksi Lapissa ja Itä-Suomessa palveluiden saatavuus on heikompaa kuin suurkaupunkiseuduilla. Samalla julkisen terveydenhuollon resurssit ovat venyneet äärirajoille: psykologeilla ja terapeuteilla on usein kuukausien jonot, ja kriisiapuun pääsy on hankalaa. THL:n mukaan vain 30 % masennuspotilaista saa riittävän hoidon vuoden kuluessa oireiden alkamisesta. Tämä viivästyttää toipumista ja pahentaa yksilöiden kärsimystä.  

Poliittisella tasolla mielenterveys on usein jäänyt muiden terveysalan kysymysten varjoon. Esimerkiksi vuoden 2023 budjetissa mielenterveyspalveluihin kohdennettiin vain 2,3 % terveydenhuollon kokonaisrahoituksesta, vaikka OECD suosittelee vähintään 5 %:n osuutta. Tämä rahoituksen puute näkyy myös kouluissa: vain 40 % suomalaiskouluista tarjoaa oppilaille säännöllistä mielenterveystukea, vaikka nuorten ahdistus ja yksinäisyys ovat lisääntyneet 60 % viimeisen vuosikymmenen aikana.  

Kolme konkreettista poliittista ratkaisua  

1. Mielenterveyspalveluiden kansallinen yhtenäistämisohjelma:

Nykyinen kunnallinen palvelujärjestelmä luo epätasa-arvoa. Ratkaisuna olisi luoda valtion rahoittama, kansallinen mielenterveysverkosto, joka takaa samanlaisten palveluiden saatavuuden kaikille asuinalueista riippumatta. Tämä edellyttäisi 200 miljoonan euron vuosittaista lisärahoitusta, mikä vastaa noin 0,4 % valtion budjetista. Mallia voitaisiin ottaa Tanskasta, jossa kansallinen mielenterveysstrategia vähensi itsemurhia jopa 
20 % viidessä vuodessa.  

2. Ennaltaehkäisyn vahvistaminen kouluissa ja työelämässä:

Kouluihin tulisi määrätä lakisääteisesti vähintään yksi koulupsykologi 250 oppilasta kohden (nykyisin suhde on 1:600). Työelämässä puolestaan voitaisiin ottaa käyttöön Islannin malli, jossa työnantajat ovat velvollisia tarjoamaan maksuttomia terapiaistuntoja työntekijöilleen. Tämä vähentäisi työuupumusta – Suomessa 32 % työikäisistä kärsii uupumusoireista, jotka usein johtavat mielenterveysongelmiin.  

3. Digitaalisten palveluiden laajentaminen ja stigmaa murtava kampanja:

Hollanti on esimerkki siitä, miten mielenterveysstigmaa voidaan vähentää tehokkaasti. Maan kansallinen "Mielen päivät" -kampanja onnistui vähentämään stigmaa 40 % viiden vuoden aikana. Suomi tarvitsee samanlaista pitkäjänteistä tiedotustyötä, jossa julkisuuden henkilöt, poliitikot ja vaikuttajat puhuvat avoimesti mielenterveydestä. Tämä auttaisi rikkomaan ennakkoluuloja ja kannustaisi enemmän ihmisiä hakemaan apua.  

Samalla digitaalisia mielenterveyspalveluita, kuten verkkoterapiaa ja mobiilisovelluksia, tulisi laajentaa. Ruotsissa digitaaliset palvelut ovat jo osoittaneet tehonsa: ne vähensivät ensikontakteja julkiselle terveydenhuollolle 35 %, mikä vapautti resursseja vakavampien tapausten hoitoon. Suomessa vastaavat ratkaisut voisivat helpottaa mielenterveyspalveluiden kuormitusta ja tarjota nopean avun niille, jotka sitä tarvitsevat.  

Taloudelliset hyödyt vs. kustannukset  

Usein mielenterveyteen tehtäviä investointeja vastustetaan niiden kustannuksiin vedoten. Kuitenkin tutkimukset osoittavat, että jokainen mielenterveyden hoitoon käytetty euro tuottaa 4–7 euron taloudellisen hyödyn muun muassa vähentyneinä sairauspoissaoloina ja lisääntyneenä työpanoksena. Esimerkiksi Britanniassa NHS:n laskelmat osoittavat, että 80 miljoonan punnan investointi varhaiseen mielenterveystukeen säästi 300 miljoonaa puntaa seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Suomen mielenterveyskriisiä ei ratkaista nopeilla korjauksilla, mutta poliittisella tahdolla ja pitkäjänteisellä suunnittelulla voimme rakentaa yhteiskunnan, jossa avun hakemista ei tarvitse hävetä eikä siihen pääsyä joutua odottamaan. Seuraavan hallituksen on asetettava mielenterveys etusijalle – ei vain inhimillisten syiden vuoksi, vaan myös siksi, että terveemmät kansalaiset luovat vahvemman talouden ja hyvinvoivan yhteiskunnan.