Palestiinan ja Ukrainan kriisit: Miksi länsi soveltaa kaksoisstandardeja?

Venäjän ja Ukrainan välinen sota on hallinnut länsimaisen politiikan ja median agendaa viime vuodet. Länsimaat ovat asettaneet Venäjälle ennennäkemättömän laajat taloudelliset ja poliittiset pakotteet. Samaan aikaan Ukrainaa on tuettu valtavilla rahallisilla resursseilla ja aseistuksella. Kaikki tämä on perusteltu tarpeella puolustaa kansainvälistä oikeutta ja Ukrainan itsemääräämisoikeutta. Kuitenkin, kun tarkastelen tätä toimintaa, en voi olla miettimättä, miksi samat periaatteet eivät päde palestiinalaisten kohdalla. Palestiinalaisia on sorrettu järjestelmällisesti vuosikymmeniä, ja Israel on toistuvasti rikkonut kansainvälisiä päätöksiä, mutta tähän ei reagoida samoin kuin Venäjän toimiin.

Mielestäni on väärin rinnastaa Ukrainan ja Palestiinan tilanteet, sillä ne ovat hyvin erilaisia. Ukrainan tukemista perustellaan usein sillä, että kyseessä on pieni valtio, joka tarvitsee tukea suurvallan hyökkäystä vastaan. Tämä kuulostaa kauniilta periaatteelta, mutta mitä tulee Palestiinaan, tuo sama periaate ei näytä pätevän. Palestiina ei ole saanut länsimaista tukea edes humanitaarisella tasolla samalla tavalla kuin Ukraina. Israelin laittomia toimia ei tuomita taloudellisilla pakotteilla, eikä sen ihmisoikeusloukkauksista seuraa minkäänlaisia rangaistuksia. Tämä paljastaa, ettei kyse olekaan yleisistä moraalisista tai oikeudellisista periaatteista, vaan poliittisista intresseistä.

Venäjän vastaisten pakotteiden tehokkuutta ja oikeutusta on myös syytä pohtia. Pakotteet eivät ole lopettaneet sotaa, ja ne ovat aiheuttaneet valtavia taloudellisia haittoja paitsi Venäjälle myös länsimaille. Esimerkiksi Euroopan energiakriisi ja inflaatio ovat suoria seurauksia näistä toimista. Olen itse sitä mieltä, että tällaiset pakotteet eivät ole osoittautuneet tehokkaiksi eivätkä hyödyllisiksi tavallisille ihmisille. Samaan aikaan länsi ei ole valmis ottamaan taloudellisia riskejä Palestiinan puolustamiseksi, vaikka Israelin toiminta on yhtä lailla kansainvälisen oikeuden vastaista. Tämä kaksoisstandardi herättää kysymyksen: onko kansainvälisellä oikeudella enää todellista merkitystä, vai onko se vain keino, jota käytetään suurvaltojen etujen ajamiseen?

Toinen asia, joka herättää kysymyksiä, on lännen liittolaissuhteet. Israel on Yhdysvaltojen ja monien muiden länsimaiden pitkäaikainen kumppani, ja tämä näyttää olevan tärkein syy siihen, miksi sen rikkomuksia ei haluta käsitellä vakavasti. Kansainvälistä oikeutta ei näytetä soveltavan samalla tavalla, kun kyseessä on maa, joka on lännen intressien puolella. Tämä on mielestäni tekopyhää ja rapauttaa länsimaiden uskottavuutta globaalina moraalisena johtajana. Jos kansainvälistä oikeutta halutaan todella kunnioittaa, sen on koskettava kaikkia samalla tavalla.

Palestiinalaisten kärsimys on konkreettista ja jatkuvaa, mutta länsimaat eivät näytä pitävän sitä kiireellisenä ongelmana. Olisi täysin mahdollista asettaa Israelille taloudellisia ja poliittisia pakotteita samalla tavoin kuin Venäjälle, mutta siihen ei ole poliittista tahtoa. Tämä kertoo siitä, että Palestiinan tilannetta ei nähdä samanarvoisena kriisinä, vaikka sen humanitaariset ja oikeudelliset ulottuvuudet ovat yhtä vakavia kuin monessa muussa konfliktissa. Länsi on siis valmis tekemään suuria uhrauksia Ukrainan puolesta, mutta Palestiinan kohdalla vaikuttaa siltä, ettei kärsimyksellä ole samanlaista väliä.

Kysymys kuuluu: jos länsi voi tukea Ukrainaa näin voimakkaasti, miksei se voi tehdä samaa Palestiinan hyväksi? Onko kansainvälinen oikeus todella universaali periaate, vai onko se vain väline, jota käytetään silloin, kun se palvelee poliittisia päämääriä? Minusta tämä ristiriita on hälyttävä, ja se osoittaa, kuinka valikoivaa lännen oikeudenmukaisuus voi olla. Palestiinalaisten oikeuksien puolustaminen olisi paitsi moraalisesti oikein myös osoitus siitä, että kansainvälinen yhteisö on valmis toimimaan yhdenmukaisesti ja johdonmukaisesti kaikkialla maailmassa. Tätä toimintaa en kuitenkaan valitettavasti näe.