Vanhuuden arvo ja palveluiden tulevaisuus
03.01.2025
Elinikä kasvaa ja yhteiskunta muuttuu, mutta palvelut eivät aina pysy perässä. Suomen keskimääräinen elinikä on yli kaksinkertaistunut itsenäisyyden ajoista, mikä kertoo paitsi terveydenhuollon kehityksestä myös siitä, että ihmiset elävät pidempään toimintakykyisinä. Tämä ilmiö, jota voidaan kutsua pitkäikäisyyden vallankumoukseksi, tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia mutta myös suuria haasteita, erityisesti ikäihmisten hoivapalveluiden osalta.
Vaikka vanhuuden piteneminen on monin tavoin positiivinen asia, se lisää tarvetta erityisesti hoito- ja hoivapalveluille. Yksi merkittävimmistä tekijöistä hoivan tarpeen kasvussa on muistisairauksien yleistyminen. Kun sairaus etenee, moni ei enää pysty asumaan itsenäisesti, mikä luo paineita ympärivuorokautiselle hoidolle. Valitettavasti yhteiskunta ei aina vastaa tähän tarpeeseen riittävällä tavalla.
Nykytilanteessa ikäihmisten palveluita karsitaan samaan aikaan, kun tarve kasvaa. Esimerkiksi ympärivuorokautisen hoidon saatavuutta on rajoitettu, ja yhä useammin palvelut pyritään korvaamaan yhteisöllisellä asumisella. Vaikka tällainen asumismuoto sopii kevyempää tukea tarvitseville, se ei vastaa kaikkien vanhusten tarpeisiin. Tämä johtaa tilanteisiin, joissa hoidon saanti viivästyy, omaishoitajat uupuvat ja vanhusten elämänlaatu heikkenee.
Leikkaukset palveluissa eivät jää vain vanhusten ongelmiksi, vaan niiden vaikutukset ulottuvat laajemmalle. Terveydenhuollon päivystykset ja ensihoito kuormittuvat, kun vanhukset eivät saa tarvitsemiaan palveluita ajoissa. Poliisin työ lisääntyy, kun kadonneita muistisairaita joudutaan etsimään. Perheet kokevat lisääntyvää painetta, kun vastuu läheisestä siirtyy heille ilman riittäviä tukipalveluita.
Poliittinen päätöksenteko ei ole pysynyt väestön ikääntymisen mukana. Säästöpaineet hyvinvointialueilla johtavat usein siihen, että päätöksiä tehdään kiireessä ilman kattavia vaikutusten arviointeja. Tämä näkyy myös Pirkanmaalla, jossa ikäihmisten palveluiden kehittämistä on kritisoitu riittämättömäksi. Esimerkiksi suunnitelmat lakkauttaa päivätoimintaa ovat herättäneet huolta niin omaishoitajien kuin palveluiden käyttäjien keskuudessa.
Yksi keskeinen kysymys on, miksi Suomi käyttää huomattavasti vähemmän rahaa vanhusten hoitoon kuin muut Pohjoismaat. Samaan aikaan vanhusten määrä kasvaa nopeasti, ja ilman merkittäviä investointeja hoivapalveluihin tilanne uhkaa kärjistyä entisestään. Tarvitaan pitkäjänteinen ohjelma, joka asettaa ikäihmisten hyvinvoinnin keskiöön ja turvaa heidän tarvitsemansa palvelut.
Ratkaisuja on olemassa, mutta ne vaativat poliittista tahtoa ja yhteiskunnallista keskustelua vanhuuden arvosta. Onko vanhoilla ihmisillä meille merkitystä, ja kuinka paljon olemme valmiita panostamaan heidän hyvinvointiinsa? Yksilötasolla tämä tarkoittaa omaisten ja läheisten aktiivisuutta vaatia parempia palveluita, mutta laajemmin kyse on koko yhteiskunnan asenteesta ikääntymistä kohtaan.
Vanhuuden arvostus ei saa jäädä juhlapuheiden tasolle. On tärkeää ymmärtää, että kyse ei ole vain resurssien käytöstä, vaan siitä, millaisen viestin haluamme lähettää itsellemme ja tuleville sukupolville. Kun palvelut ja hoiva järjestetään niin, että niissä korostuvat hyvinvointi ja elämänlaatu, yhteiskunta hyötyy kokonaisvaltaisesti. Jokaisen vanhuus on arvokas, ja sen tulisi heijastua myös päätöksenteossa.