Ydinaseiden uhka ja rauhanrakentamisen tarve nykymaailmassa

Maailma on tällä hetkellä täynnä konflikteja ja levottomuutta, ja monesti tuntuu, että suunta on yhä vaarallisempi. Kun katson ympärilleni, näen, kuinka Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on muuttanut turvallisuuskeskustelua kaikkialla. Samalla näemme Lähi-idässä tilanteen, jossa palestiinalaisten kohtelua on kutsuttu kansanmurhaksi. Nämä eivät ole vain paikallisia konflikteja, vaan ne heijastuvat laajemmalle. Niiden vaikutukset ulottuvat kaikkiin meihin, riippumatta siitä, missä maanosassa asumme.

Erityisen huolestuttavaa minusta on se, että näiden sotien ja kriisien ratkaisemisen sijaan monissa maissa varaudutaan uusiin, vielä tuhoisampiin konflikteihin. Puhutaan jopa ydinaseiden mahdollisesta käytöstä. Minusta tämä suuntaus osoittaa pelottavaa ajattelutapaa, jossa sotilaallinen voima ja asevarustelu asetetaan diplomatian ja rauhanrakentamisen edelle. Tämä näkyy myös Suomessa, jossa asehankintoihin ja puolustusbudjetin kasvattamiseen ollaan valmiita käyttämään enemmän rahaa kuin koskaan ennen. Mutta missä ovat samat voimavarat, kun puhutaan rauhanprosessien edistämisestä tai diplomatiasta?

Minulle on selvää, että meidän tulisi toimia toisin. Sen sijaan, että keskitymme yhä vahvempiin rajoihin ja tiukempaan valvontaan, meidän pitäisi pyrkiä rakentamaan siltoja eri maiden ja kulttuurien välille. Nykymaailmassa keskinäisestä riippuvuudesta ei yksinkertaisesti voi irrottautua. "Oma maa ensin" -ajattelu voi ehkä kuulostaa houkuttelevalta lyhyellä tähtäimellä, mutta se ei tuo pysyvää turvallisuutta eikä todellista hyvinvointia. Päinvastoin, se eristää meitä toisistamme ja tekee kriiseistä entistä vaikeampia ratkaista.

Minusta erityisen tärkeää olisi vahvistaa kansainvälisiä sopimuksia, jotka pyrkivät hillitsemään asevarustelua ja edistämään rauhaa. Ottawan miinasopimus on hyvä esimerkki sopimuksesta, joka on parantanut pienten maiden turvallisuutta. On käsittämätöntä, että sen kaltaisten saavutusten merkitystä vähätellään samalla, kun sotilasmenoja kasvatetaan. Meidän tulisi olla esimerkkinä maailmalle sitoutumisesta tällaisiin sopimuksiin, ei irtaantumisesta niistä.

Haluan myös painottaa kansalaisyhteiskunnan merkitystä. Meillä kaikilla on rooli siinä, millaiseksi maailmamme kehittyy. Jos annamme pelon ja viholliskuvien hallita, päädymme noidankehään, jossa konflikteja ruokitaan sen sijaan, että niitä ratkottaisiin. Tarvitsemme rohkeita hallituksia, jotka uskaltavat panostaa monenväliseen yhteistyöhön ja sääntöpohjaiseen kansainväliseen järjestelmään. Pohjoismaat ovat historiallisesti olleet edelläkävijöitä tässä. Minusta on surullista nähdä, että monet maat, mukaan lukien Suomi, näyttävät nykyisin vetäytyvän tästä roolista.

Jos jotain toivon, se on enemmän avoimuutta, dialogia ja pitkäjänteistä työtä rauhan eteen. On helpompaa rakentaa muureja kuin siltoja, mutta muurit eristävät ja tekevät meistä haavoittuvampia. Maailman tulevaisuus ei voi rakentua pelon varaan – sen on perustuttava yhteistyöhön, keskinäiseen luottamukseen ja haluun jakaa vastuuta yhteisestä tulevaisuudesta. Tämä ei ole vain hallitusten tehtävä; se on meidän kaikkien vastuulla. Sillä loppujen lopuksi, kun puhumme turvallisuudesta ja hyvinvoinnista, puhumme myös arvoista, joiden puolesta haluamme elää.