Yli kuukausi palvelukodissa

Olen ollut nyt yli kuukauden palvelujaksossa kroonisen ahdistuksen ja skitsoaffektiivisen häiriön takia. Tämä on ollut samalla haastavaa ja silmiä avaavaa aikaa elämässäni. Vielä olisi kaksi kuukautta jäljellä palvelujaksoa, mutta olen iloinen siitä, että saan pitää kotilomia säännöllisesti. Ne antavat mahdollisuuden hengähtää ja tuntea hetken aikaa, millaista elämä on taas omassa kodissa. Oma koti on aina oma koti – se tuo turvaa ja tuttuutta, sellaista lämpöä, jota ei oikein voi jäljitellä missään muualla. En olisi uskonut vielä kuukausi sitten, että koti voisi olla turvallinen paikka itselleni pelkotilojen vuoksi.

Tähän mennessä kokemukseni palvelujaksosta ovat olleet positiiviset, ja suurin kiitos siitä kuuluu mukaville hoitajille. He ovat olleet empaattisia, kärsivällisiä ja ennen kaikkea ammattitaitoisia. Täällä ei ole tullut tunnetta, että olisi vain potilas tai "tapaus," vaan minua on kohdeltu yksilönä. On ollut todella tärkeää, että olen saanut jakaa ajatuksiani ilman pelkoa siitä, että minua tuomittaisiin tai että sanomani jäisi huomioimatta. Jokainen pieni edistysaskel, kuten paremmat yöunet tai vähemmän ahdistavia ajatuksia päivittäin, on huomattu ja siitä on annettu positiivista palautetta.

Vaikka kokemukset ovat olleet hyviä, on rehellisesti sanottava, että kaipaan silti omaa kotia jatkuvasti. Siellä minusta tuntuu, että voin hengittää täysin vapaasti. Voin istua sohvalla omassa nurkassani, haudata jalat peiton alle ja tuntea oloni turvatuksi. Vielä kuukausi sitten tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista – en pystynyt olemaan kotonani psykoottisuuden ja siihen liittyvien pelkotilojen vuoksi. Nyt, kun tilanne on parempi, kotilomien aikana olen saanut uudelleen kokea, miltä tuntuu olla omassa turvallisessa tilassa. Vaikka täällä palveluyksikössä on rauhallista, se ei silti ole sama asia kuin oma koti. Kotona voin valita itse, milloin haluan olla yksin ja milloin kaipaan seuraa – palvelujaksolla tällaiset valinnat eivät aina ole mahdollisia, ja se on välillä raskasta.

Yksi merkittävä asia, josta olen kuitenkin kiitollinen, on se, että psykoottisuus on ollut huomattavasti vähäisempää viime aikoina. En ole enää nähnyt harhoja tai kuullut ääniä, mikä on suuri helpotus. Tuntuu kuin olisin pikkuhiljaa saamassa takaisin otteen omasta mielestäni ja elämästäni. On helpottavaa ajatella, että tämä psykoottinen jakso voisi oikeasti olla ohi – ainakin toistaiseksi. Se antaa toivoa tulevaisuudelle ja vahvistaa uskoa siihen, että elämä voi vielä olla tasapainoisempaa ja turvallisempaa.

Olen alkanut uskoa, että tämä palvelujakso voi todella antaa minulle työkaluja selviytyä arjessa. Tavoitteena on uskaltaa olla enemmän omassa kodissani ilman pelkoa siitä, että jotain pahaa tapahtuisi. Tiedän, että matka ei ole suoraviivainen, mutta pienet edistysaskeleet, kuten lisääntynyt rauha mielessäni ja kyky nauttia arjen pienistä asioista, ovat todiste siitä, että suunta on oikea.

Tämä aika on saanut minut myös miettimään, mitä kaikkea haluaisin tehdä, kun olen taas täysin kotona. Haluaisin oppia rakentamaan entistä parempia rutiineja, jotka tukevat henkistä hyvinvointiani. Ehkä voisin kokeilla mindfulness-harjoituksia tai tehdä itselleni aikataulun, joka auttaa hallitsemaan päivää. Haluan myös varmistaa, että ympärilläni on ihmisiä, joihin voin luottaa ja joilta voin pyytää apua, jos sellaista tarvitsen.

Kaiken kaikkiaan tämä on ollut eräänlainen kasvumatka. Vaikka olen edelleen keskellä prosessia, minusta tuntuu, että olen vahvempi ja valmiimpi kohtaamaan tulevaisuuden kuin kuukausi sitten. Ja vaikka oma koti onkin nyt enemmän unelma kuin täysi todellisuus, tiedän, että päivä kerrallaan pääsen lähemmäksi sitä.